Olin jo pitempään suunnitellut meneväni joskus katsomaan Köyrisen kämppää ja samalla reissulla voisin kävellä Saaren Antin jalanjäljissä Tressunharjuun josta Antti löysi suuren jätinkirkon.

Ajelin Lintukankaantietä pysäkin kämpälle, josta kääntyy pisto kohti Köyristä. Pysäkin kämppä on Peltokorpi-Välikylän metsästysseuran kämppä, jonka nimi johtuu siitä, että se on vanha Suonperän pysäkki, jonka metsästysseura osti ja siirsi Lintukankaantien varteen, kun pysäkki lakkautettiin. Kämppä on sisältä viihtyisä ja siellä on nukkumatilaa kahdessa kerroksessa viidelle aikuiselle. Kämpän pihalla on sauna ja kaivo, josta saa ainakin pesuvettä. Juomavedestä en ole ihan varma.

 

Pysäkin kämppä

 

Jatkoin tietä eteenpäin ja kohta tuli kääntöpaikka vastaan, johon jätin autoni. Kartan mukaan polku Köyriseen olisi noin kilometrin mittainen ja olin kuullut että kumisaappaat kannattaisi olla alkumatkasta jalassa. Tyhmyyttäni en kuitenkaan neuvoa noudattanut, kun samalla halusin hieman testata uusia halpismaihareitani ja kastuihan sitä sukat. Alkumatkasta polku kulkee nevan poikki ja paikoin on vettä reilusti. Kun neva päättyy ja päästään koivikkoon ennen kangasta, vettä on joka puolella niin paljon että edes mättäältä mättäälle hyppimällä en säästynyt kenkien ja sukkien kastumiselta.

Itse kangas on komea ja polkua kävellessä sielu lepää. Köyrinen alkaa pilkottaa mäntyjen lomasta ja kohta näkyy kämppäkin.

 

 

Kämppä on viihtyisä ja sisältä jos mahdollista houkuttelevampi kuin Pysäkin kämppä. Kämppäkirjan merkinnöistä päätellen ihan valtavasti porukkaa ei kuitenkaan paikalle osu, ainakaan pilkkikauden ulkopuolella.

 

 

Kämpältä jatkoin kohti Tressunharjua. Ylitin Köyrisenojan joka on varmaan joskus kolmekymmentäluvulla kaivettu kovaan kankaaseen. Kaivantoja oli itse asiassa kaksi, mutta ensimmäinen oli kuiva. Nousin pitkälle ja kapealle harjulle, mutta sitä ennen bongasin vanhan pitäjänrajamerkin.

Rajamerkin kylkeen oli naputettu numero 8. Näitä on siis vielä 19 löytämättä :)

 

Pitkä ja kapea harju oli parikymmentä metriä leveä ja nousi 5 - 10 metriä alempaa kangasta korkeammalle. Sen laelle oli kasaantunut rantakivikkoa tasaisin väliaijoin enkä yhtään ihmettele miksi Saaren Antti aikoinaan oli sitä pitkin kävellyt. Käyrisen/Bläkkisen harjullahan noita kivikautisia asuinpaikkoja on tuhkatiheään ja tämä pieni ja kapea harju jatkuu vielä Kälviän puolelle. Harjulta en kuitenkaan löydä mitään mielenkiintoista. Kävely alkaa jo väsyttää ja nostan mielessäni hattua Antti-vainajalle.

Sitten huomaan edessäni suuren, vähintään miehenkorkuisen pystykiven, jonka Antti mainitsee päiväkirjassaan.

Kivi on niin valtava, että sen pystyynnostajat taitavat kuulua megaliittikulttuurin piiriin, tai sitten kyseessä on vanha kunnon jääkausi. Kivi on silti vaikuttava maamerkki ja pidän sitä hyvänä enteenä.

Sama kivi toisesta kulmasta katsottuna.

 

Kun lopulta saavun Tressunharjulle, joudun vielä kapuamaan ylös jyrkkää rinnettä. Rinteessä on kaksi todella syvää ja isoa kuoppaa, joista tulee mieleen jonkinlainen ansakuoppajärjestelmä. Toisen keskustasta kasvaa satavuotias mänty, joten soranottokuoppia ne tuskin ovat.

Itse harjun laelle päästyäni huomaan heti sen valtavuuden. Painanne on leikannut harjun laen kokonaan matalammalle tasolle ja sitä kiertää matala maa/kivivalli. Jos tämä on jätinkirkko, on se valtava. Mittasuhteet ovat niin suuret ja vallit sammaloituneet etten onnistu valokuvaamaan sitä mitenkään järkevästi.

Katselen ympärilleni ja pettymyksekseni huomaan aivan harjun etelälaidassa uudenkarhean metsäautotien. Tuota pitkin olisi päässyt autolla viereen saakka, ajattelen ja laskeskelen mielessäni käveltyjä kilometrejä. Tutkin tieleikkauksen reunaa ja löytyyhän sieltä hiekan ja soran seasta pari kvartsi iskosta.

 

Kokeilen huvikseni kävellä uutta tienpohjaa pitkin takaisin. Oletan sen jatkavan kohti Koniharjua ja lopulta päätyvän jonnekin Lintukankaan tielle. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Tie muuttuu hetken kuluttua mutavelliksi ja lopulta metsäkoneen jäljeksi. Ehkä se on vielä kesken tai sitten yhdistyy Karjannevan polkuun. Jätän tienpohjan ja yritän suunnistaa suoraan kankaita pitkin takaisin autolle. Seuraan välillä kännykän maastokarttasovellusta ja yritän pysyä oikeassa suunnassa. Jossain Maalarinniitulla huomaan että puhelin on pudonnut taskustani. Palaan hieman jännittyneenä takaisin omia askeleitani paikalle josta viimeksi loikkasin ojan yli ja sieltähän se löytyy ojanpenkalta.

Jostain Koniharjun alarinteestä löydän muinaisen rantakivikon jonka keskellä on hieno kiikkukivi.

Kun kiveä varovasti painelee, lähtee siitä miellyttävä, hieman kumea kalke.

 

Osun takaisin autolle aika väsyneenä miehenä.