Selailin taas Kälviän jouluja ja törmäsin vuoden 1984 numerossa Viljo Tikanojan kirjoittamaan artikkeliin Isonvihan ajalta. Tuo aikakausi on muutenkin mietityttänyt minua ja jo pikkupoikana kuulin siihen liittyviä piilopirttikertomuksia. Skannasin artikkelin tähän.

Vuonna 1700 joutui Ruotsi osanottajaksi Suureen Pohjan sotaan, joka toi Suomeen Isonvihan kauhut. Venäläiset saivat haltuunsa Etelä- ja Keski-Suomen ja Napuen taistelun jälkeen avautui heille tie Pohjanmaalle. Vihollinen teki perinpohjaista hävitystyötä. Sen edellä ja rinnalla kulkivat rutto ja nälkä. 1708 syötiin Pohjanmaalla jälleen vehkaa joukoittain. Vuoden 1710:nen syksy on surullisen kuuluisa "ruttosyksy", josta kälviäläisiäkin muistuttavat Kokkolan "Ruttotarhan" valkoiset muurit entisen Karja - ja Myllytullien ulkopuolella. 

Vuonna 1714 Napuen taistelun jälkeen helmikuussa saapuivat venäläiset Pietarsaareen ja samana vuonna syyskesällä Kokkolaan ja Kälviälle. Vihollisen hävitys kohtasi kaikkein raskaimpana Keski- ja Pohjois-Pohjanmaata. Sanottiin, että Kokkolasta pohjoiseen oli vain savuavia raunioita. Välikylään oli koettelemusten vuosien jälkeen jäänyt vain kaksi taloa seitsemästä. Kirkko oli ryöstetty, sen kalleudet ja kirjat viety jo edeltäpäin Ruotsiin. Kaikkein raskainta oli se, että venäläiset veivät laumoittain asukkaita Siperiaan onnettomuuteen ja kurjuuteen, pohjanmaalta kaikkiaan 4.784 henkeä sotavankeina, niiden joukossa paljon lapsia alle 10 vuoden. Kälviän osalle tästä veriverosta tuli kaikkiaan 80 henkeä. Kun varmaan useimmat näistä onnettomista ovat saaneet hiljaisen hautauksen Siperian multiin, ja kun Kälviän kirkon arkistossa on sattumalta vankeuteen vietyjen luettelo, niin lienee paikallaan mainita heidän nimensä tässä yhteydessä. 

Ullavasta 9 henkeä (3 naista ja 6 miestä), nim. Johan Johansson Videnoja, Thomas Nilsson Vähälä, Göran Göransson Haapaniemi, vaimonsa Margetta Antintytär, heidän poikansa Mauri, Maria Laurintytär Vähälä, Hannu Eerikinpoika Vähälä ja hänen vaimonsa Valpuri Juhontytär, Erkki Antinpoika Jääskä, otettu sotamieheksi.

Välikylästä: Liisa Matintytär Hilli. 

Isoltajoelta 11 (joista 2 naista): Matti Laurinpoika Tikkanen, Matti Matinpoika Sakeri, Juho Matinpoika Sakeri, Kustaa Hannunpoika Pirkola, Elias Juhonpoika Pirkola, otettu ryssän sotamieheksi. Matti Antinpoika Porkola, Johan Heikinpoika Marttila, Jaakko Matinpoika Marttila, sotamiehen vaimo Helga Göranintytär, Brita Juhontytär Siirilä, Matti Erkinpoika Tresk.

Vähältäjoelta oli eniten vangiksi vietyjä, nim. 33 henkeä, niistä 21 naista: Liisa Matintytär Honkimaa, Brita Martintytär Honkimaa (eli Peitso), Antti Juhonpoika Lassila ja vaimonsa Anna Antintytär Rimmi, heidän tyttärensä Maria ja Liisa, Matti Simonpoika Saarela, Juho Simonpoika Saarela, Antti Antinpoika Saarela, vaimo Margetta Antintytär, poika Jaakko Antinpoika ja tyttäret Malen ja Margetta Antintytär, renki Erkki Laurinpoika, piika Maria Niilontytär Nissi, 

Lauri Laurinpoika Hangaskangas, Matti Mikonpoika Hangaskangas, piika Liisa Pekantytär ja piika Maria Pekantytär, Matti Juhonpoika Tikanoja, Juho Juhonpoika Tikanoja, Matti Matinpoika Tuomaala, Piika Beata Antintytär ja piika Kristiina Antintytär, sekä pappilan palvelija Anna Jaakontytär Hyyppä, Juho Erkinpoika Hyyppä, Liisa Juhontytär Mikkola, Olavi Antinpoika Göransbacka, piika Brita Pietarintytär, Margetta Erkintytär Kourijärvi, Maria Antintytär Kourijärvi, Susanna Erkintytär Maunumäki, Elsa Maununtytär Maunumäki, Maria Antintytär Herroinen.

Ruotsalolta vietiin 12 henkeä, joista 3 naista: Heikki Heikinpoika Peitso, Margetta Heikintytär Peitso ja Beata Heikintytär Peitso, Kaarin Juhontytär ja Heikki Göraninpoika Luoto, Mikko Olavinpoika Junkkila, Tuomas Paavalinpoika Matjussi, Antti Mikonpoika Heikkilä, Juho Simonpoika Nissilä, Juho Heikinpoika Ingalsuo, Anna Juhontytär Ingalsuo, Juho Erkinpoika Kippo.

Järvikylältä 13 henkeä, joista 3 naista: Matti Jaakonpoika Järvi, Haakon Antinpoika Pelttari, Niilo Pekanpoika ja Kristiina Tuomaantytär KarhulahtiJoosef Parpala, otettu sotamieheksi,Pekka Niilonpoika Suonperä, Mikko Erkinpoika Puikko, Mikko Joosepinpoika Klapuri, Liisa Joosepintytär Klapuri, Juho Pertunpoika Lakso, Erkki Matinpoika Herroinen.   

(Luettelo on päivätty Kälviällä 31.3.1723). 

Jos oli vangiksi vietyjen kohtalo monta kertaa kuolemaa kauheampi, niin eivät olleet helpot päivät kotiin jääneilläkään. Ullavan ja Välikylän pakopirteillä piileskellen he viettivät aikansa alituisessa pelossa ja jännityksessä odotellen kauhu sydämessä milloin koirankuonolainen tai kasakka piilopaikan löytäisi. Pakopirtit olivat usein maahan kaivettuja kuoppia, tasaisella turvekatolla varustettuja. Usein oli kaksi kuoppaa vierekkäin. Koirankuonolaisista tiedettiin, että ne vainunsa avulla löytävät kaikki kätköt, niillä oli ihmisen ruumis ja koiran pää. Myös puhuttiin "kalmukeista", jotka imivät vaskipilleillään veren ihmisestä. Isonvihan kolkkojen aikojen muistoja on tämäkin laulu, jolla Kälviän lapsia on uneen hyssytelty,

Venäläinen verikoira Tappoi isän,
tappoi äidin Aikoi vielä minutkin tappaa
Minä pääsin päistärihin
Päistärehet tulehen syttyi.
(Paulaharju: Suomenselän vieriltä s. 41)

Maa oli ilman hallintoa ja oikeuslaitosta. Hovioikeus ja Tuomiokapituli muuttivat Tukholmaan, piispa ja osa papistoa pakeni. Kälviän Esseviuskin lähtee Ruotsin puolella Luulajaan perheineen kahden ystävänsä seurassa, jolta matkaltaan hän ei koskaan palannut. Niin täydellinen oli sodan hävitys Kälviälläkin, että Tuomiokapituli ehdotti sodan jälkeen, että "pieni ja pahoinpidelty" Kälviän seurakunta yhdistettäisiin jälleen Kokkolaan. Hajanaiset olot olivat omiaan höllentämään siveyskäsitteitä, synnyttämään laittomuutta ja raakuutta sekä hävittämään rehellisyyttä ja kunniantuntoa kansasta. Paljon jäi tässä suhteessa työtä seuraavalle aikakaudelle. Toivottu rauha saatiin v. 1721. Venäläiset lähtivät maasta ja kovia kokenut kansa palasi pakopirteiltään rakentamaan uudelleen, minkä sota oli hävittänyt. Ensin palasivat Ruotsiin paenneet. Kauemmin kesti ennen kuin Venäjälle joutuneet saivat luvan lähteä kotimaahan, jos heitä ollenkaan päästettiin lähtemään. Kotiinpalaavia oli vastassa puute ja köyhyys. Talot olivat raunioina, rappiolla tai autioina, pellot metsittyneet ja kesantona. Hallitus koetti auttaa alamaisiaan verohelpotuksilla ja suoranaisella avustuksella, kirkkokin antoi lainoja. Häviötä kärsineet tilat saivat vapautuksia veroista aina kahdeksaksikin vuodeksi. Sellaisia tiloja, joille ei ilmaantunut omistajaa saivat vieraat henkilöt viljeltäväkseen. Niinpä Kälviälläkin joutui monia taloja Kokkolan asujainten käsiin. Työvoimaa oli vähän, eikä talollinen saanut edes koko aikaansa uhrata oman kotinsa hyväksi, vaan hänen täytyi samaan aikaan ottaa osaa monenlaisiin yleisiin töihin. Sodan hävityksen lisäksi tulivat jälleen katovuodet. Esim. vuodesta 1726 on merkintä: "oli cova catovuosi Suomes, silloin maxoi yxsi cappa jyviä 6 marcka kupariraha Turusa." Isoviha oli kysynyt paljon voimia kansaltamme, mutta seuraavien vuosien rauhallinen työ korjasi monta sodan tuottamaa vauriota sekä yhteiskunnallisessa että kirkollisen elämän alalla. 

Viljo Tikanoja

 

Tuo Paulaharjun kirja, Suomenselän vieriltä löytyy muuten skannattuna täältä.

http://www.doria.fi/handle/10024/59688

Kirjassa on monenlaista mielenkiintoista asiaa lähinnä vanhoista Perholaisista tavoista ja perinteistä, jotka varmaan ovat olleet Kälviäläisillekin tuttuja.