Pesäkivet ja Morruttajan kallio

 

 

Retki Isonriutan luolaan oli muinaismuistobongailua parhaimmillaan, vaikka ihan tarkkaan ottaen kohde ei museoportaalista löytynytkään. Takala mainitsi sen silti kirjassaan, paikasta oli muistitietoa Isonvihan ajoilta ja paikassa päästiin vieläpä kiipeilemään. Kiipeily on aina plussaa, jos ollaan liikkeellä perheen nuorempien muinaismuistobongarien kanssa, mutta tällä kertaa bonuksena oli vielä luola.

Täällä Keski-Pohjanmaalla luolat ovat sen verran harvinaisia, että kaikki siirtolohkareiden väliin jäävät kolot lasketaan, joten oli todella piristävää päästä konttaamaan ja jopa kävelemään noinkin suureen luolaan. Lähin vertailukohde tietysti oli tuo jo mainitsemani Pesäkivet ja pitihän meidän käydä vertailun vuoksi myös siellä katsomassa, että kumpi nyt olikaan mukavampi kohde.

Samalla pääsisimme bongaamaan myös ihan ”virallisen” muinaismuistokohteen Morruttajan kalliolta.  Päivä oli lämmin ja hyvin kesäinen ja ensimmäinen ero Isonriutan luolan ja Pesäkivien välillä kävi jo parkkipaikalla selväksi. Pesäkivet, joilla minä olin teinipoikana kiipeillyt, olivat sijainneet kaukana peräkylällä, syrjässä kaikesta. Nyt parkkipaikalla oli kolme autoa ja yhtä monta seuruetta ihmisiä paistoi makkaraa nuotiopaikalla, kiipeili kalliolla ja ulkoilutti koiriaan lähimaastossa. Isonriutan luolat olivat autiot ja hyvin koskemattomat verrattuna Pesäkiviin, mutta eipä toisaalta toisista retkeilijöistä meille mitään haittaakaan ollut. Illuusio koskemattomuudesta oli silti menetetty.

Takala mainitsee kirjassaan Pesäkivet pariin otteeseen, ilmeisesti itse käymättä paikalla. Ensimmäisen kerran paikka mainitaan ehkä Isonriutan luolien yhteydessä.

”Mitä tulee Morruttavan riuttaan, jonka pitäisi olla Morruttavan suolla Yliviirteen kylän – siis Kannuksessa – lähellä, en siellä käynyt, koska ei minulle siitä kerrottu, enkä ennestään tietänyt siitä mitään tiedustella. Reinius kertoo tästä: ”Tämä sanottiin olevan neliskulmainen kamari 5 laakakivestä, joista 4 oli seiniä ja viides kattona.

Oletan siis että Reinius on kuullut Isonriutan yhteydessä puhuttavan pesäkivistä ja merkinnyt muistiin kyseisen kuvauksen. Samalle sivulle Takala ei taaskaan malta olla siteeraamatta Gottlundia, varsinkaan kun pääsee lopuss vielä näpäyttämään tämän lausuntoa.

”Pohjanpään kylässä Hevoskarissa - - - on luola tahi vuoren onkalo,  - kertoo Gottlund – jonka täytyy olla tavattoman syvän, sillä kun sinne pudottaa pienen kiven, kuulee ¼ tunnin ajan kuinka se kolisten putoaa. Olen ollut Hevoskarissa, mutta mitään semmoista luolaa eivät kalastajat täällä tietäneet olevan ja vielä vähemmin niin syvää. On siis hyvinkin syytä epäillä tämän tiedonannon pätevyyttä. ”

Nuoremmat muinaismuistobongarit innostuivat kiipeilemään ja tutkimaan louhikon rakoihin jääviä luolia niin että en lopulta onnistunut houkuttelemaan kumpaakaan mukaani Morruttajan kalliolle, vaan minun oli käytävä siellä yksin. Ennen sitä bongasin kuitenkin vanhan kyltin, jonka muistelinkin kiviltä löytyvän. Kyltti on nimittäin ensimmäinen kosketukseni Esa Eetu Takalaan ja hänen kirjaansa. Itse sitaattia en tähän hätään kirjasta löytänyt, mutta tässä kuva kyltistä.

 

Takala kirjoittaa kirjassaan Morruttajan kalliosta näin:

Kälviällä kuulin kerrottavan, että Lohtajan kunnan Maringaiskylän takamailla Morruttajan Kallion lähellä olisi Metelikallio. Tällä kalliolla pitäisi kertojain mukaan oleman mulkkerokivistä tehtyä aitaa noin 8-10 metrin pituudelle. Aidan leveys olisi noin 2 metriä ja korkeus ainakin puoli syltä. Koska olin jo paluumatkalla, eikä kukaan kertojista voinut luvata viedä minua paikalle, en enää palannut asiaa Maringaiskylään tiedustelemaan.

On siis mahdollista että lähistöllä olisi Metelinkallio ja siellä toinen samanlainen röykkiö, mutta pidän sitä epätodennäköisenä, varsinkin kun Morruttajankallion röykkiö vastaa tuota kuvausta. Toisaalta lähistöllä on myös Kiviharju 1 ja 2 joissa on röykkiöitä ja pyyntikuopista koostuva ansajärjestelmä ja kartasta löytyi kilometrin Morruttajasta pohjoiseen  45 metriin kohoava Metelinkangas, joka näytti erittäin kiinnostavalta paikalta.

Museoportaali kertoo Morruttajan kalliosta kuitenkin näin:

Kokkola-Kajaani valtatieltä noin 2,3 km pohjoiseen, Lohtajan Marinkaisten takamaalla, Luikuunjärvestä noin 1,4 km kaakkoon. Soiden ympäröimällä harjanteella, joka on Kiviharjun luoteista jatkoa, kalliolla noin 280 m metsäautotieltä koilliseen on 18 m pitkä ja noin 2,5 m leveä, pahasti hajotettu kiviröykkiö. Kaakkoispäässä on muita isompi kivi; keskellä miehennostannaisen kokoisia kiviä, noin 1-2 kerrosta. Kalliolla kivien alla on myös kvartsia (todettu 1992 inventoinnissa), samoin kalliolla noin 3 m länteen röykkiöstä. Mahdollisesti pronssikautinen pitkä röykkiö.

 

Nousu Morruttajan kallioalueelle etelästä kuvattuna.

 

Kallioalueen koilliskulmassa pitäisi olla vielä asuinpainanteita (Morruttajankangas), mutta koska portaalista kävi selväksi, ettei niitä kunnolla erota maastosta, jätin ne etsimättä. Kävelin tienristeyksestä ensin hiekkakankaan poikki vähän kosteammalle rämeelle joka onneksi kohosi pian kallioalueelle. Komeaa avokalliota jatkui aika pitkälle ja olin jo kaukaa bongaavinani massiviisen kiviröykkiön, joka paljastui lähemmäksi päästyäni tuulenkaatamaksi männyksi.

 

 

Onneksi kiviaita oli myös helposti havaittavissa ja kulki luode-kaakko suunnassa. Kiviaita oli matala, paikoin vain yhden kiven korkuinen ja sen kaakkoispäässä oleva röykkiökin oli ilmeisen pengottu. Valli tuntui päättyvään suurehkoon siirtolohkareeseen.

 

 

Vallin  eteläpuolelta löysin pienen kivirakennelman, josta tuli heti mieleen parikin vaihtoehtoa. Isoin kivi saattoi ennen vanhaan olla pystykivi ja nämä pienemmät lohkareet tukemassa sitä, tai sitten pystykivi olisikin ollut pöytänä pienempien kivien päällä, jonkinlaisena mini dolmenina. Tai sitten kivet olivat siinä juuri niin kuin jääkausi ne aikanaan on siihen nakannut. Mielikuvitukseni sai joka tapauksessa siivet.

 

Outo kivirykelmä vallin takana.

 

Sama rakennelma toiselta puolelta kuvattuna. Tuo isoin paasi näyttäisi olleen joko pystyssä, tai kallellaan pienempien varassa.