Kävimme sunnuntaina koko porukka etsimässä Ridankylän Kytökankaan röykkiöitä. Sinänsä hauska isäinpäiväretki, mutta vaikka kartan mukaan lähistöllä kävinkin, ei röykkiöitä löytynyt. Hirvenjälkiä risteili siellä täällä pitkin kangasta mutta tiheä taimikko peitti kyllä kiviröykkiöt hyvin, mikäli ne vielä jäljellä olivat. Toivottavasti eivät ole kadonneet äestyksen tai laikuttamisen yhteydessä. Paikalla kasvoi parimetristä mäntyä.

Tänään kävin Ullavassa ja paluumatkalla teki mieleni vilkaista yhtä Välikylän kohdetta. Hautaröykkiöt ovat omalla tavallaan kunnioitusta herättäviä, mutta minusta Jätinkirkot ovat paljon salaperäisempiä ja mielikuvitusta kutkuttavampia. Pikku Hautakankaan jätinkirkosta en ollut paljon kuullut puhuttavan ja Saaren Anttikin, joka paikan löysi, kirjasi päiväkirjaansa hyvin lyhyen merkinnän paikasta.

”Välikylä, Pikkuhautakangas P=7936 I=3650 kork. 70 m mpy. 25.4.1989.

Jätinkirkko soraharjun päällä, sisämitat 12 m x 28 m. Reunavalleissa ei isoja kiviä.”

28 metriä on jätinkirkoksi pieni, mutta ainahan ne ovat mielenkiintoisia paikkoja, joten päätin käydä paikkaa vilkaisemassa. Kännyin Ryönän risteyksestä kohti turvetuotantoaluetta ja käännyin seuraavastakin risteyksestä turvesuokylttiä seuraten. Saapaspistolta pääsin uudehkoa penkkatietä pitkin suoraan Pikku Hautakankaalle. Auto kannattaa toki jättää Saapaspiston varteen.

Saapaspiston tienristeyksessä roikkuvat nokialaiset kumiterät ikäänkuin lukutaidottomien tienviittana.

Ohitin umpeen kasvaneen kivijärven ja jatkoin nousua kohti Pikku Hautakangasta.

Kangas oli hyvin hoidettua talousmetsää joten siinä oli helppo suunnistaa ja löysinkin korkeimmalta kohdalta melko pian jätinkirkon. En kaivellut sammaloituneita kivivalleja esiin, enkä potkiskellut sammalta edes jätinkirkon keskustasta, mutta ihailin pitkään sen atmosfääriä. Saaren Antillahan oli teoria että nämä Välikylän jätinkirkot olisivat itseasiassa olleet muinaispeltoja. Itse en kyllä tuohon teoriaan usko. En myöskään pitäisi paikkaa hylkeenpyytäjien traanivarastona, mutta en kyllä oikein osaa kuvitella sitä myöskään minään matalana linnoituksena. Asumukseksi se on melko iso, ehkä vähän liian iso, mutta jonkinlaiseksi pyhäköksi oikein sopivan kokoinen.

Mirja Miettisen tutkimusraportin mukaan valliin olisi kaiveltu kuoppia. Itse en mitään sellaista huomannut, vaan minusta vallit näyttivät yhtä mulistuneilta joka kulmasta.

Yritin valokuvata jätinkirkkoa, mutta eihän kuvasta erota juuri minkäänlaista painaumaa.

Harmitustani lievensi, kun huomasin ettei ammattiarkeologikaan ollut saanut paikalta sen parempia kuvia.

Kun lueskelin Takalan kirjaa tuota Leiviskänharjua tutkiakseni, huomasin että kirjassa mainittiin myös Hillissä oleva mahdollinen jätinkirkko. Kankaan nimikin oli lupaavasti kirkkokangas, joten alkoihan sekin kiinnostamaan. En ollut koskaan käynyt katsomassa sitä, vaikka siinä lähistöllä onkin joskus tullut pyörittyä, joten pakkasin pojat autoon ja mentiin sateisena sunnuntaina vähän vilkaisemaan paikkaa. Vanha Ullavantie lähtee Hillistä kuivaajan mäeltä vastapaatä Palontietä. Tie oli kuitenkin melko huonossa kunnossa, joten ihan millä tahansa autolla sinne ei kannata lähteä. Satokoskentie joka lähtee vähän lähempänä Välikylää ja yhtyy pian vanhaan Ullavantiehen on paremmassa kunnossa mutta kuraisin kohta sattuu juuri Satokoskentien ja Kirkkokankaan väliseen notkoon jossa meidänkin maastohepomme kynsi aika syvällä liejussa.

Takala kirjoittaa kohteesta näin:

"Kälviän kirkolta Ullavaan menevää tietä noin 7 kilometriä jos kuljetaan, saavutaan Hillin kylästä noin 1 kilometrin päässä olevalle Tolpan torpalle joka on ihan maantien vieressä. Tässä kohoaa mäennystyrä, semmoinen hiekkatörmä, joka tunnetaan Kirkkokankaan nimellä. Ihan mäen kukkulalla kohoaa useita kiviaitauksia kuten asemapiirros XIII näyttää. Näiden muurien leveys on 1 ja 2 metrin paikoilla ja korkeus 0.5 - 1 metri. Yksi aita muodostaa kaarevan viivan ja tässä on kaksi porttia joitten leveys on 1 - 1.5 metriä. Toisen portin luona on vielä pienempi kaari joka yhtyen isompaan kaareen muodostaa soikean kuvion. Paitsi näitä, on vielä kolme suoraa vallia, joista keskimmäisen eteläpäässä on suurempi kiviroukkio, läpimitaltaan n. 6 metriä ja noin 1.5 metriä korkea. Nämä suorat kiviaidat ovat 11, 22 ja 23 metriä pitkiä. Kansa arvelee tähän jättiläisten kirkkoa hommanneen."

Kuten monesti aikaisemminkin, Takala mainitsee myös Gottlundin kirjoittaneen jotain paikasta:

"Tämä varmaan lienee sama paikka, josta Gottlund sanoo: " Välikylässä, Hillin talon maalla on iso 1 kyynärän korkuinen suurista harmaista kivistä tehty kirkon teelmäs, jonka sanotaan jättiläisten tehneen. Paikka on 1/2 neljännestä kylästä."

 Kälviän inventoinnissa 1981 Kirkkokankaasta kirjoitettiin näin:

Inventoinnin lopussa on myös muutama kuva röykkiöistä.

1989 Antti Saari kävi paikalla tutkimassa maastoa ja bongasi kvartsi-iskoksia äestysjäljistä.

Pysäytin auton tien varteen, ihan kankaan kohdalle, kun siinä oli sopiva levike. Mäki nousi jyrkästi ylös muutaman metrin tiestä ja vastassa oli heti hieno siirtolohkare.

Kiipesimme liukkaita kiviä pitkin ylemmäs ja mäen laella alkoikin näkyä matalia valleja. Jälleen mietin noita Takalan ilmoittamia korkeuksia, kun nytkin kuvauksessa mainitaan vallien olevan 0.5 -1 m korkeita. Minusta vallit olivat matalia, pikemminkin yhtä matalia kuin Kettuharjulla, mutta niin leveitä että ovathan ne voineet ajan myötä hieman mulistuakin. Toisaalta huomasin vasta kotona, että myös 1981 ykkösvallin korkeus oli ilmoitettu 0.5 -1 m korkeaksi.  

Joku kylttikin paikalla on ollut, mut nyt paperi oli sulanut sateeseen ja tuuleen.

Katselimme valleja ja ymmärsin miksi paikkaa ei ole suoraan nimetty jätinkirkoksi. Vallit kiersivät siellä täällä mäen lakea, mutta eivät muodostaneet selkeää kokonaisuutta. Mäen laella oli myös useita lehmän kokoisia maakiviä, jotka muista järinkirkoista puuttuvat. Yhden vallin päässä oli iso laakea pöytäkivi jolle istuimme syömään eväitä. Kävi mielessä, että onkohan tuo ollut joskus pystyssä?

Vallien keskellä huomasin mielenkiintoisen kiviparin jota kävin kuvaamassa lähempänä.

Katsoin että tuossa pienemmässä kivessä oli hieno painauma, ei mikään varsinainen kuppikivi, mutta mielikuvitusta herättävä lommo, sadevettä keräämässä, joka tapauksessa.

Koetin laskeskella valleja ja röykkiöitä. Rinteessä oli vanhan Ullavantienpuolella muutama monttu, jotka vaikuttivat tien teossa syntyneiltä, mutta oliṕa muvaka että soranottajat eivät olleet kaivaneet koko mäkeä.

Rikkiäestetty röykkiö mäen laelta.

Pyramidikivi vallien keskeltä, mäen korkeimmalta kohdalta.

Paikka oli hieno ja tunnelmallinen. Vettä alkoi sataa tihuttaa hieman enemmän, joten kasasimme roskat mukaamme ja palasimme autolle. 

Kun ihan ensimmäisen kerran luin muinaismuistoryhmästä nimeltä "jätinkirkko", oli siinä artikkelin vieressä Esa Eetu Takalan piirtämä kuva Leiviskänharjun jätinkirkosta. Kuva oli muistaakseni K. H. Renlundin museon julkaisemassa lehtisessä joka kertoi paikallisista muinaismuistoista. Teeriniemi on siis ollut jossain ajatuksissani jo ennen kuin aloin kierrellä näitä muita, vähemmän tunnettuja kohteita. Pettymykseni olikin suuri, kun sitten jossain vaiheessa huomasin että museoviraston rekisteriportaali oli lätkäissyt Leiviskänharjulle vaaleansinisen täplän luonnonmuodostelman merkiksi. Luin Takalan kuvauksen uudestaan ja tunteeni olivat melko ristiriitaiset.

Takala kirjoittaa kirjassaan sivulla 102 ensin Hillin Kirkkokankaasta ja jatkaa sitten Leiviskänharjusta seuraavasti:

"Edellisestä paikasta n. 3 kilometriä kaakkoon, poikki Leiviskän nevan, tullaan jyrkän muotoiselle harjulle jota sanotaan Leiviskän harjuksi.Tämän harjun seljänteellä on noin 45 metriä pitkä ja 23 metriä leveä kivikehä jonka muoto on soikean ympyräinen., suunnaten pituutensa lännestä itään. Itäisessä päässä on kehämuuri hajonnut ja kivet levinneet isoksi alaksi. Länsipäässä on portti ja sen vieressä on sisäpuolella kiviroukkio joka on n. 6 metriä halki mitaten. Paitsi tätä on sisällä vielä pari pienempää kiviroukkiota. Vielä on portti pohjoisseinällä ja sen vastapäätä toinen eteläseinällä. Porttien nykyinen leveys on n. 1-2.5 metrin välillä paitsi itäpäässä, jossa aukon leveys on 8 metriä. Muurin korkeus on 0.25 m - 1 m ja leveys 2 metriä. Paikalla kasvoi harvan laista metsää mutta kehän sisustalla ei ollut kuin parisen puuta. Kiviä kankaalla ei juuri ollut näkyvissä."

Takalan piirtämää kuvaa katsoessa ei oikein voi käsittää miten noin selkeä jätinkirkko on voitu myöhemmin tulkita luonnonmuodostelmaksi. Toisaalta Takalan piirrustus Ridankylästä oli ainakin vähän sinne päin, joten onhan se mahdollista että mielikuvitus on saanut siivet.

Kälviän kartoituksen yhteydessä vuonna 1981 kohde mainitaan muiden joukossa, mutta sitä ei paikan päällä tarkisteta.

1993 Saaren Antti käy sitä katsomassa ja vaikuttaa hieman skeptiseltä. Hän kirjoittaa että paikalla on suuri "jätinkirkkoa muistuttava soikeahko kehämainen valli, jonka mitat ovat n. 40 x 20 metriä. Ainakin yksi selvä röykkiö kehävallissa. Kehävalli on paikoin aika epämääräinen ja ehkä ei aivan täydellinen. Sammaltumisen takia siitä ei saa varmaa käsitystä. Keskustan kivet siirretty suurimmaksi osaksi kehään. Paikka hakattu aavaksi ja ehkä se pian äjestetään."

1999 Antti käy paikalla uudestaan ja kirjoittaa havainnoistaan.

"Sen jälkeen kun olen paikalla käynyt, on kangas äjestetty eikä kivivalleja ole varottu. Ainostaan isoin röykkiö on kierretty. Kankaan eteläreunassa oleva kivivalli oli niin vähäinen, että siitä ei ole äjestämisen jälkeen juuri mitään havaittavissa. Muinaisjäännöksen pohjoisreunan ja länsipään valli on edelleen havaittavissa vaikka sitä pitkin on ajettu lautasäkeellä. Itäpäässä ei ollut muistini mukaan lainkaan selvää vallia, oli vain yksittäisiä sattumanvaraisesti sijaitseviä kiviä. Kuusi vuotta takaperin oli keskusta lähes kivetön. Nyt on lautasäes nostanut siihen kiviä. Eri puolilta aluetta, vallien sisäpuolelta, poimin neljä kvartsin palaa. Ainakin yksi niistä näyttää iskokselta, kolmesta en ole niinkään varma."

2010 Kaisa Lehtonen & Pentti Risla käyvät tarkastamassa kohteen museoviraston puolesta ja portaaliin merkitään seuraava teksti:

"Kohde sijaitsee Kälviän Välikylästä noin 2 kilometriä luoteeseen ja Kälviänjoesta noin 2 kilometriä länteen. Paikalla on loivasti kaakkois-luoteissuuntainen moreeniharjanne, jonka lakea kiertää noin 55 x 25 metrin suuruinen, paikka paikoin epämääräinen "kivivalli". 

Toukokuussa 2010 tehdyssä tarkastuksessa rakennelma tulkittiin luonnonmuodostumaksi, eikä ihmisen rakentamaksi jätinkirkoksi. Mitä ilmeisemmin kysymys on jääkauden aikaansaamasta rantakivikosta, rantapalteesta, joka on syntynyt harjanteen törmälle. 

Harjanteen keskellä havaittiin muutaman metrin laajuinen kraaterimainen röykkiö, joka oli kuitenkin selvästi ihmisen latoma (p=7080963 i=3331879). Myös harjannetta kiertävässä kivikossa oli havaittavissa muutamia ihmisen kasaamia pieniä kivikasoja, kuitenkin ilmeisen nuoria. "Kivivallit" ovat osin tuhoutuneet metsänkäsittelyssä. Kehän sisäpuolelle on istutettu mäntyä."

Pohdiskelin näitä juttuja lukiessani, että onkohan mahdollista että paikoin metrinkin korkea valli olisi mulistunut niin matalaksi että sitä nykyarkeologi pitäisi muinaisrantana? Oliko mahdollista että ihan oikeasti Takala olisi metrin korkuisia valleja paikalla nähnyt, sillä melkein kaikki näkemäni jätinkirkot ovat oikeasti olleet tosi matalia, lähempänä tuota 25 cm kuin metriä. Jopa Himangan Hiidenlinna tai kuuluisa Kastelli ovat olleet mielestäni todella matalia valleja, enkä missään ole huomannut kyllä metrin korkuista kehämuuria.

Tuo 6 metrin röykkiön puuttuminen harjanteen laelta voidaan varmaan selittää jonkun uteliaan isännän tutkimuksilla. Onhan sana varmasti Takalan käynnistä kiirinyt ympäriinsä ja joku on voinut kokeilla aarteiden toivossa purkaa koko röykkiön. Saaren Antin maininnat äestyksestä tuntuivat sikäli pahalta että vielä tuohon aikaan kohde oli kuitenkin museon kirjoissa jätinkirkkona, mutta toisaalta Antti joka ainakin päiväkirjoista päätellen oli innokas löydösten tekijä, suhtautui varauksella jätinkirkon aitouteen. Olihan se itse lähdettävä paikan päälle tuota ihmettä katsomaan.

Ajoin Teeriniemen tienpäähän, kääntöpaikalle asti ja lähdin autolta kävelemään traktorin uraa kohti Leiviskän nevaa. Puolen kilometrin kävely polkua ja hakkuun laitaa toi minut lupaavan näköiselle harjulle.

Eihän se kivivalli kuitenkaan selvällä kankaalla ollut, vaan harjun korkeimman kohdan eteläpuolella, kertaalleen harvennetussa taimikossa.

Äestyksen, istutuksen ja harvennuksen jälkeen paikalta oli hankala löytää oikeastaan mitään selkeää muotoa. Vallit erottuivat matalana kivetyksenä harjun rinteessä.

Kivet olivat silmiinpistävän kulmikkaita ja rikkinäisiä, verrattuna muihin näkemiini jätinkirkkoihin, jotka yleensä on kasattu pyöreistä muinaisrannan kivistä.

Tuossa on ehkä yksi pienistä röykkiöistä,joita museoportaalissa mainitaan. Mitään merkkiä Takalan mainitsemasta 6 metrin levyisestä röykkiöstä rakennelman keskellä en löytänyt, mutta kaksi tai kolme miehenkokoista kiveä oli maassa vallin sisäpuolella. Vaikka kuinka tekisi mieli väittää että Takala oli oikeassa ja tässä aikoinaan oli jätinkirkko, näyttää paikka musertavasti ihan tavalliselta muinaisrannalta. Jonkun on täytynyt käydä mulistamassa vallit ja viskomassa röykkiöiden kivet alarinteeseen, jos paikalla jätinkirkko joskus on ollut, enkä oikein jaksa noin järjestelmälliseen tihutyöhön uskoa.

Kuva löytyi Suomen kuvalehdestä vuodelta 1879

Tuon Ohtakarin retken jälkeen jäin kaipaamaan vähän lisää tietoa Jatulintarhoista ja yritin soffalta googletella mitä aiheesta löytyisi. 

Löysin Suomen kuvalehden artikkelin Kemistä vuodelta 1879, jossa on maininta Jatulintarhasta.

Kokkola lehdestä löytyi 1899 vuodelta artikkeli tai pikemminkin matkakertomus A.O. Heikeliltä jossa hän kertoo käynnistään Krunnissa. Mies mainitsee muutenkin tutkineensa Kälviän muinaismuistoja, mutta vielä tähän hätään en löytänyt mitään julkaisuja, mutta mukava huomata että Esa Eetun jälkeenkin on joku käynyt täällä paikkoja penkomassa.

Krunnin lisäksi mainitaan kaksi Jatulintarhaa Somerolaakasta.

Vuoden 1910 Kotiseutulehdestä löysin artikkelin Jatulintarhoista. Artikkeli on Samuli paulaharjun käsialaa, mutta jutun lopussa on mainio ilmoituskaavake joiden avulla Kotiseutuyhdistys toivoi saavansa lisää Jatulintarhoja tietoonsa.

J.R.Aspelin kirjoittaa pitkän artikkelin Pohjanmaan muinaismuistoista Suomi lehdessä vuonna 1871. Artikkelissa käydään läpi häntä edeltäneitä löytöjä ja tutkijoita. Tekstiä lukiessa tulee vähän haikea olo, että olisivatpa käyneet nämä tyypit Kälviälläkin. Ja kun tarkemmin ajattelee niin aika moni heistä on käynytkin. Löytöjen runsaus toki johtuu systemaattisesta keräämisestä mutta myös Etelä-Pohjanmaan pitkästä ja monipuolisesta asutushistoriasta. Jatulintarhoja sivutaan alaviitteessä sivulla 158.

Ja pääseehän vanha tuttumme Gottlundkin rehvastelemaan tiedoillaan.

Takala on piirtänyt kohteesta hienon kuvan kirjaansa ja kertoo näin.

Jätin autoni tien varteen Kangasniemen kohdalle ja lähdin kulkemaan traktoritietä kohti Vanhakangasta. Traktorin jälki meni pellon yli, mutta koska pelto oli viljelty, jouduin kiertämään sen ojanpientareita pitkin. Pellon jälkeen tie jatkui entistä vetelämpänä ja hyppelin kuivemmasta kohdasta toiseen, mutalätäköitä väistellen. Hirvenjälkiä oli joka puolella ja niistä näki hyvin miten syvälle rapaan ne milloinkin olivat uponneet. Jouduin ylittämään yhden ojan hyppäämällä ja sitten alkoikin kangas kohota ja kuivua.

Suuntasin kohti kankaan rinteestä kohoavaa pyramidikiveä. Rinteessä oli muutama mielenkiintoisen näköinen painauma, mutta kartan mukaan olin vielä jonkin matkan päässä kohteesta.

Kun pääsin kankaan yli, huomasin että sen oikeaa laitaa reunusti taimikko. Taimikon keskellä kohosi tutun näköinen mäntyrykelmä ja hetken pohdin, josko pystyyn jätetyt männyt hakkuulla tarkoittaisivat tälläkin kertaa muinaismuistoa.

Kankaan korkein kohta oli kuitenkin jonkin matkaa hakkuun laidasta, jykevässä männikössä joten suuntasin sinne ensimmäisenä. Pian näinkin pari isoa siirtolohkaretta, joista isoin olikin kankaan korkeimmassa kohdassa.

Paksu jäkäläkerros kiersi kiveä ja peitti alleen kivivallin.  

Kiven kyljessä oli iso kvartsisuoni ja katselin sitä hetken, näkyisikö siinä jotain louhinnan merkkejä.

Joskus kiviröykkiö tuo nopeasti mieleen haudan, joskus taas sitä silmäilee enemmänkin jonkinlaisena rakennelman pohjana. En yhtään yllättynyt että tätä kiveä pidettiin nimenomaan uhrikivenä. Valli kiven ympärillä on suuri, mutta ei niin korkea että sinne oikeastaan saisi ketään haudattua. Pällistelin kiven ympärillä ja niinkuin aina vastaavassa kohteessa, tuli mieleen, että löytyyköhän täältä jotain muuta mielenkiintoista?

Kiven lähettyvillä oli tosiaan kaksi muutakin isoa kiveä, mutta niissä en havainnut mitään sen ihmeellisempää. Parikymmentä metriä kiven takana oli muutaman lohkareen muodostama kasa, jonka keskellä sojotti terävä pystykivi.

Pystykivi voisi olla rajapyykki, mutta hakkuun reunaan oli matkaa kymmenen, viisitoista metriä, jossa raja varmaankin meni. Toisaalta maanomistaja näytti rajanneen alueensa muutenkin puolimetrisillä pystykivillä parinkymmenen metrin välein, mikä tuntui kyllä hieman liioitellulta reaktiolta.

Jäi väkisinkin sellainen epäilys, että nuo pystykivet saattaisivat olla hieman vanhempaa tekoa, mutta niin lähellä rajalinjaa ne kulkivat etten oikein jaksanut innostua kuvittelemaan mistään hiiden rajapyykeistä.

Sen verran kiinnosti se mäntyrykelmä hakkuulla että kävin sitäkin pikaisesti vilkaisemassa, vaikka vettä alkoikin taivaalta tihuttaa.

Mäntyjen vieressä oli punainen graniittipystykivi, joka saattoi toki olla moton nostama. Muuta merkillistä paikalla ei näyttänyt sijaitsevan, eli varmaankin ihan vaan siemenpuita olivat.

Paluumatkalla kuvasin vielä rinteestä omituisen painauman, mutta kuva ei paljon paljasta. Kuoppa oli 2 x 3 m suorakulmainen painauma ja n. 30 cm syvä.

Palasin autolle vesitihkussa ja mietin erikoista kohdetta. Harjanteen korkeus merenpinnasta n. 36 m tarkoittaisi siis pronssikautta. Aiemmin bongaamani pronssikautiset kohteet ovat olleet avokalliolle ladottuja matalia hautoja, mutta tämä on todella erilainen. Varmaan kivivallin rakentajat on jopa haudattu siihen viereen Kangasniemelle. Jokin yhteys paikoilla toki on kun ovat samalla korkeuskäyrällä ja alle kilometrin päässä toisistaan. 3000 vuotta sitten saaresta toiseen on varmaan ollut selvä näköyhteys ja ruuhella rannikkoa pitkin seilatessa tuo uhrikivikin on näkynyt kauas.

Kävimme poikien kanssa Ohtakarin nokalla ja muistelin lukeneeni museoportaalista jotain Jatulintarhasta. Kävimme Katiska-Baarissa jäätelöllä ja sain pojat houkuteltua Jatulintarhan etsintään. Katiska Baarilta lähti tie saaren sisäosiin ja seurasimme sitä. Mökkejä oli oikealla ja vasemmalla ja yritimme olla kävelemättä ihmisten pihoilla. Katselin kännykästä maastokarttasovellusta ja koska polku jota kuljimme menikin vähän ohi saaren korkeimmasta kohdasta, oikaisimme jonkun takapihan poikki ja pääsimme kun pääsimmekin jonkinlaiselle luontopolulle. 

Pari kylttiä osoittivat Laiska-Jaakon ringin sijaitsevan jossain lähistöllä ja sitten huomasimmekin maassa kivistä muodostuvan kuvion. Pojat lähtivät heti kulkemaan rinkiä ympäri ja jos jompi kumpi pettyi siihen että "labyrintti" oli niin matala, eivät he sitä näyttäneet. Koetin saada valokuvaa jossa rinki näkyisi kokonaan, niin että sen kaava olisi mahdollista jäljentää, mutta en tainnut onnistua kovin hyvin.

Kotona luin museoportaalista että jossain lähimaastossa 50 m Jatulintarhalta olisi ollut toinenkin, vanhempi, jota toki olisin halunnut myös tutkia. Pitääpä ensi kerralla käydä etsimässä se.

Kiipeilimme kallioilla ja rantakivillä ja ympärille katsellessani tuli mieleen että tämmöiseen rantaan melkein kaikki muinaismuistokohteetkin aikanaan on rakennettu. Siellä täällä oli pieniä kivikasoja jotka joku ohikulkija oli tullut kasanneeksi. Päänkokoiset, veden ja jään pyöristämät kivenmurikat suorastaan kerjäsivät päästä jonkinlaisiksi keoiksi ja ymmärsin miten luontevaa niiden käyttäminen rakennusmateriaalina olisi.

Kipusin harjulle ja huomasin harjun lakea peittävän muinaisrannan. Pirunpellossa näkyi useita kohtalaisen suuria kuoppia ja joku oli arvatenkin paljon myöhemmin kasannut hienon kivitornin kuoppien viereen.

Kotona luin että Saaren Antti oli käynyt kuopat bongaamassa jo 1991 ja samalla löytänyt tieleikkauksesta muutaman kvartsisirun. Seitsemän vuotta myöhemmin Antti oli palannut löytöpaikalle ja penkonut ojanpenkkaa uudelleen. Tällä kertaa onni oli ollut vielä suosiollisempi ja Antti oli löytänyt jonkun kvartsin palasen jonka oli tulkinnut työkaluksi. Museoportaali vaikenee kuopista pirunpellossa, mutta mainitsee asuinpaikkalöydöksi nuo Antin löytämät kvartsit.

Ajelin eteenpäin kohti Pakopirtinkangasta ja kankaalla huomasinkin kämpän. Paikka vaikutti hyvin hoidetulta ja jotenkin ujous iski, niin että kävin vain pihalta näppäämässä valokuvan, mutta en uskaltanut sen lähemmäs kolistelemaan. Harmi että oli jatkettava matkaa, koska myöhemmin kartasta katsoin että paikalla on muutenkin mielenkiintoista maastoa, jota olisi voinut tukia.

Antti oli löytänyt päiväkirjojensa mukaan useita erilaisia kiukaan raunioita. Yksi oli kuulemma kuulunut vanhalle jo maatuneelle pakopirtille ja toiset ehkä entisten tervapirttien kiukaita. Alueella on useita tervahautoja, kaksi järveä, Vesi-Lapinjärvi sekä soistuneempi Valkiajärvi ja Pakopirtinkankaasta koilliseen löytyy Sikokallio niminen avokallio alue, josta varmaan voisi löytyä kivikasa poikineen.

Pitänee palata jonain päivänä takaisin.

Yleensä muinaismuistoportaalista löytyvät kohteet ovat yksittäisiä pisteitä, mutta Miekkakaara on niin suuri yhtenäinen alue vanhoja asuinpaikkoja että karttaan oli merkitty laajoja alueita. Saaren Anttihan paikan on löytänyt ja alue on tutkittu ensimmäistä kertaa 1993. Myöhemmin koekaivauksissa 2003 ja 2004 löydetetyn aineistoin perusteella asuinpaikat on ajoitettu tyypillisen kampakeramiikan ja myöhäisen kampakeramiikan taitteeseen. Olisipa ollut hienoa olla paikalla kun joku on löytänyt koekuopasta ensimmäiset keramikkasirut. 

Pöllin tuon rannansiirtymäkäyrän jostain raportista johon törmäsin portaalin lehdillä. Korkeuskäyrällä 60 metriä merenpinnasta siis liikutaan.

Tien päästä lähti polku harvan männikön poikki järven rantaan. Miekkajärvi näytti idyliseltä paikalta ja ihailimme sitä hetken. Kodanpohjat vetivät kuitenkin pian puoleensa ja palasimme takaisin hiekkakankaalle.

Tien laitaan oli kasattu suuria pinoja hakkuujätettä ja ihan kasojen takana huomasimme ensimmäiset kuopat. Parikymmentä senttiä syvä ja ehkä 7 -8 metrin levyinen pyöreä kuoppa näytti ikivanhalta. Sen vasemmalla puolella näkyi suurempi ja syvempi monttu näytti tervahaudalta. Kävelimme montulta toiselle kunnes niiden määrä alkoi jo käydä hermoille. Jäkälä peitti hiekkaa mutta tuulenkaatojen kohdalla hiekka kimmelsi avoimena.

Tuo taisi olla tervahauta.

Kylttiä oli vaikea havaita.

Samoilimme kankailla sinne tänne ja törmäsimme pariin merkilliseen rakennukseen. Toinen oli tunnelmallinen korsu keskellä kangasta. Olin haistavinani jonkinlaisen erämatkailuyrityksen ja paikka vaikutti hienolta. Harmi kyllä paikka oli jäänyt rappiolle ja ehtinyt jo mädäntyä. Ruokavarastoksi rakennettu hieno Nili-aitta oli kaatunut ja retkeilijät, jotka korsussa olivat makkaranpaistossa käyneet, eivät olleet hetkeen jaksaneet raahata roskia mukanaan vaan korsu oli törkyisessä kunnossa. Myös kämppäkirjana toiminut vihko oli nyt irtolehtipainos ja märkiä sivuja oli lennellyt sinne tänne.

Toinen maja teiden risteyksessä näytti katetulta tervahaudalta ja oli sekin mielenkiintoisen näköinen. 

Palasimme autolle ja huomasimme kyltin joka kertoi muinaismuistoalueesta, sekä nuotiopaikan vieressä kannon päälle ladottuna kourallisen iskoksia. 

Jatkoimme matkaa Pahanportaan rämeelle ja tutkailimme tieleikkausta. Rankkasateiden jäljiltä siinä saattaisi hyvinkin näkyä kulttuurikerrosta. Pitkään ojanpenkkaa käveltyäni näinkin yhden kartsi-iskoksen pilkistävän hiekasta ja vähän siitä eteenpäin hieman harmaata ja punaista hiekkaa.

Mitään kivikasoja alueelta on turha etsiä sillä Litorinameren rannalle aikoinaan pystytetyt kodat on kaivettu suoraan hiekkarantaan. Nyt märkä jäkälä ja harva männikkö peitti kankaita. Retkeilypaikkana Miekkakaaraa ja Pahanportaan rämettä voi suositella, mutta täytyy tunnustaa että hieman noihin lukemattomiin asuinpainanteisiin ehti turtua, eikä aivan joka kuopan kohdalla enää jaksanut oikein innostua. Museoportaalin mukaan kuoppia on 109 kappaletta.

Tulomatkalla kävimme vielä kurkkaamassa Lehdonjärveä joka oli lähes umpeen kasvaneenakin aikamoisen kaunis näky. 

Katselin kartalta korkeuskäyriä ja mietin, että koska Ridankylän kohteet ovat melko matalalla, saattaisi täältä kotinurkilta löytyä hyvässä lykyssä jotain vastaavaa, jos vain osuisi samankorkuselle mäelle. Kangasniemen haudat ovat 29.6 metriä merenpinnasta, Vanhakangas taitaa nousta 27.5 metriin ja Herrosen takana Kytökankaan kohteet 35 metriin. Mietin siis kartalta sopivaa mäkeä ja päädyin Kotkamaan Träskbackeniin koska se näyttäisi nousevan 32.6 metriin merenpinnasta. 

Viereinen Peräkangas ja Porrasperkkiökin kuulustivat mielenkiintoisilta paikoilta, mutta muistelin joskus aikaisemmin käyneeni Träskbackenilla sienessä joten suuntasin sinne ensimmäisenä.

Ajelin Runtujärven talojen ohi ja käännyin sitten tuskin traktoritietä kummemmalle polulle joka kaarsi järven toiselle puolelle. Metsä tien laidassa näytti rehevältä kuusimetsältä ja siellä täällä näkyi mielenkiintoisen näköisiä harjanteita. Ajoin tien päähän saakka ja nousin autosta. Puhelimeni gps apssi lakkasi tietysti toimimasta sillä sekunnilla, joten en ollut ihan varma päädyinkö korkeimmalle huipulle vai tuonne vasemmanpuoleiselle nyppylälle.

Paikalla oli tietenkin soramonttu. Joka puolella oli kuoppia ja kaivonkoneella kasattuja röykkiöitä. Joku oli hinannut paikalle pari auton raatoa ja syvinpään monttuun oli kertynyt sen verran vettä että ainakin hylsyistä päätellen joku sorsa on aikoinaan siinä polskinnut. Ihan mäen korkein huippu oli jäänyt jäljelle ja kiertelin sitä leikkaushaavaa tutkien, mutta eipä sieltä mitään saviruukun murusia löytynyt, ei edes kvartsi-iskoksia. Kummun laki oli jännästi kivetty ja eteläreunaan oli jäänyt oudon näköinen siirtolohkare pönöttämään. 

Taaskaan en osannut kuvata kiviä kunnolla. Nuo ovat sieltä harjanteen laelta. Eivät näytä oikein latomukselta, vaan pikemminkin joltain mukulakivikadulta.

Koitin kuvata paikka eri kulmasta ja sain aikaan vielä vähemmän informatiivisen otoksen.

Pitänee kokeilla tuota Peräkangasta seuraavaksi.

Mehtiä pitkin paikalle pääsee toki mistä vain, mutta ensikertalaisen kannattaa kävellä Kettuharjuntieltä Heininevaa vastapäätä olevalta soranottopaikalta. Samaisella paikalla näyttäisi muuten sijainneen ennen muinoin suurehko muinaismuistokeskittymä, joka kuitenkin on soranotossa tuhoutunut. Huhtalan Uuno oli ehtinyt sen vielä ulkomuistista piirtämään, mutta kuusi vallia seitsemästä oli soranottaja ehtinyt myllätä. Yksi vallinpätkä pitäisi vielä olla tallella, mutta en sitä Kalliojärvelle kävellessä huomannut. En tosin kovin aktiivisesti sitä etsiskellytkään.

Motonuria risteilee männikössä useampiakin ja onnistuimme kiertämään ensin Saarijärven toiselle rannalle, ennen kuin tajusimme olevamme menossa aivan päinvastaiseen suuntaan. Palasimme takaisin ja löysimme kuivahkon traktoritien joka johti hakkuulle Saarijärven eteläpuolella. Hakkuun takana alkoivat avokalliot, jotka kiipeilymaastona kiinnostivat erityisesti perheen pieninpiä. Hetken kiipeiltyämme lähdimme etsiskelemään sitä järveä.

Leukun metsästysmajan takaa lähtevää polkua olisi kuulemma myös päässyt järvelle, mutta kuulin että polku on paikoin aika märkä, enkä halunnut kanniskellä kainaloita myöten uitettua junioria hartioillani koko matkaa, joten valitsimme kuivemman polun.

Kiviröykkiöt löytyivät avokalliolta aivan järven rannasta. Kasoja oli selvästi kaiveltu ja muinaismuistojen turmelemisesta varoittava kyltti oli paikalle pystytetty, vähän kuin liian myöhään. 

Museoportaalin mukaan siis pronssikautisia hautaröykkiöitä.

Kameran läpi katsottuna röykkiöt ovat melkoisesti latistuneet, mutta paikanpäällä ne näyttivät kyllä hienoilta.

Kolmoskohde, noin 150 metrin päässä ensimmäisistä röykkiöistä jäi meiltä tutkimatta, mikä oli harmi. Kotona lueskelin Saaren Antin päiväkirjoista jotain tuosta kolmosröykkiöstä joka jäi kutittelemaan mielikuvitusta. Pitää varmaan palata paikalle joskus sitä varta vasten katsomaan. 

Järvi vaikutti hienolta, oikein koskemattomalta erämaajärveltä ja sininen laavu nuotiopaikkoineen oli myös oikein toimivan tuntuinen. Roskaa vain oli maastoon jäänyt edellisiltä retkeilijöäiltä vähän turhan paljon. Teki heti mieli tulla joskus yöksi tuohon laavulle. Olisi hieno myös viskellä vähän supermagneettia tuohon järveen ja katsoa nouseeko sieltä kasakan miekkaa tai manttelin nappeja. Tarinahan kertoo jonkun Kälviän isännän kohdanneen yksinäisen kasakan isovihan aikana juurikin näillä kalliolla ja upottaneen sitten vainolaisen tuohon lampeen.